Auttoinen

Vuodelta 1464 löytyvät ensimmäiset asiakirjamerkinnät Auttoisten kylästä, joka on ollut aikoinaan Suomen suurimpia kyliä lounaisella Padasjoella. Auttoisten kylä läänitettiin 1500-luvun lopulla aatelistolle. Vuonna 1539 mainitaan maakirjoissa Auttoisilla olleen 12 savua. 1930-luvulla oli 1600 asukasta. Maakirjoissa kylän nimi Auttonen ja kyläläiset kutsuvat itseään auttolaisiksi, ilman i-kirjainta.

Hämäläisen eräajan alkuaikoina Auttolaaksossa ja sen ympärillä olleet laajat erämaa-alueet satoine järvineen olivat asumattomia. Siellä vaelteli joitakin saamelaisperheitä, jotka elivät keräilytaloutta. Heiltä on jäänyt muistoksi Autto – nimi  (kostea laakso).

Auttoisten ryhmäkylä on tiiviytensä takia arvokas ja harvinainen kyläkokonaisuus. Kylä on ollut ennen paljon nykyistä tiiviimpi, mutta muuttunut väljemmäksi. 1600 luvun lopulla oli suuri tulipalo, jossa 7 taloa irtaimistoineen paloi.

Kylän pohjoislaidalle oli 1600- luvulla muodostunut Hanaporin alue, jota kaupungiksi kutsutaan. Sen erikoisuutena on harvinainen tontinmuodostus. Tontit jakaantuvat harjulta yhdestä nurkkapyykistä säteittäin. Pienet mökit sijaitsivat tonttien tienpuoleisella sivulla.  Alueella asui aluksi sotamiehet ja myöhemmin se toimi käsityömestareiden ja sahan työntekijöiden asuntoalueena.                             

1700 -luku oli edistyksen vuosisata. Isojako suoritettiin vuosina 1785 – 1835 . Tämä toimenpide antoi isännille oikeuden omaan maahan. Rakentamisessakin tuli uusia tuulia. 700 vuotta kestänyt savupirttiasutus alkoi muuttua. Uusiin taloihin muurattiin savupiippu, siten saatiin keittiökin muuttamaan sisälle. Varakkaisiin taloihin ilmestyi myös ikkunalasit. Savupirtti asutusta jatkui joidenkin kohdalla 1900- luvulle.

Padasjoelta Lammille johtava reitti oli kärryillä kuljettavassa kunnossa 1700-luvun lopulla. Tien varrella oli vaikeakulkuisia kohtia, joten raskaimmat kuljetukset tehtiin talvisin vesireittejä pitkin. Vanhimmat tiekorjausmääräykset annettiin kyläkunnittain. Talviauraus esimerkiksi huutokaupattiin 1884. Myöskin korjaustyöt huutokaupattiin. Kuntakokouksen päätöksellä 1890 tiet levitettiin taksvärkkityönä. Yleisten teiden kunnossapito siirtyi valtiolle 1918. Talvisodan aikaan ainoastaan kylän läpi kulkeva päätie puhdistettiin pyryn jälkeen iltapäivällä, postiauton keulassa olevalla auralla. 

Alkeellisin maanomistusmuoto oli kaskimaa, metsään raivattu peltoviljelys. Yleisimmillään vuosina 1700 -1850. Vanhanaikaista maataloutta ja muutenkin maaseutua koskeva rakennemuutos alkoi Auttoisilla 1850-luvulla, jolloin Jukasenkoskelle perustettiin saha. Maanviljely väheni ja tuloja oli saatava metsistä. 1940- luvulla korttiaikaan tupakkaa kasvatettiin hyvin paljon. Maanviljelyn alasajoon antoi luultavammin lisävauhtia katovuodet ja niitä seuranneet nälkävuodet. Nykyisin direktiivit.

Auttoisille saatiin ensimmäiset sähköt vuonna 1917. Kunta antoi v 1918 määrärahan Auttoisten koulun sähköistämiseen. Vuoteen 1919 mennessä oli vedetty linjaa joihinkin taloihin ja jonkin verran katuvalojakin. Ensimmäinen puhelin rakennettiin v. 1898 ja  kideradiota voitiin kuunnella v. 1926. Ensimmäiset lamppuradiot 1930-luvulla. Auttoisilla on ollut useita kauppoja, kahviloita ja meijeri. Limonaditehtaita on ollut 2: Lauri Latvan virvoitusjuomatehdas ja Padasjoen uusi virvoitusjuomatehdas E. Hokka.

Hietamäen kulmilta.

Neroskulman kylä

Lammin Lieson kylä on ollut aikoinaan laaja-alue, jonka suurten tilojen takamaille syntyi torppia, 
jotka myöhemmin osin itsenäistyivät. 1400-luvulla oli tehty päätös siirtää osa Lammin Lieson kylää Padasjoen kuntaan, se toteutui harkitusti vuoden 1928 alussa. Padasjoen lounaisosaan syntyi kylä, jonka postiosoitteeksi tuli 1940-luvulla Neroskulma ja se vakiintui myös kylän kutsumanimeksi, mutta maakirjoissa on Padasjoen Lieso.

Kauppaa ja yhdistystoimintaa

Pientä kyläkauppaa oli kylässä harjoitettu jo 1920-luvulta. Westerlundit tulivat Kasiniemestä ja perustivat pysyvämmän kaupan Nerosjärven pohjoisrannalle Rantamäkeen 1930-luvun puolivälissä, jota Urho Kaari vuodesta 1937 sitten appensa jälkeen jatkoi. Vuonna 1957 Meeri ja Urho Kaari siirsivät kaupan maantien varteen, jossa se oli 1990 luvun alkupuolelle. Kaari aloitti myös kauppa-auto toiminnan v 1951. Se oli tiettävästä ensimmäinen läänissä ja toinen valtakunnassa. Auto oli kuin pieni kuorma-auto, jossa koppi lavan päällä.

Arrakoskella olleen Kallen Valinnan kauppa-auton lopetettua kulkemisensa, niin kyläläisten hiivan hakumatkat pitenivät. Kylässä on löytynyt 2 myllyä. Ala-Savilla ja Putaalla. Putaan mylly sai pienessä koskessa myllynkivet pyörimään ja jauhoi kyläläisille leipäjauhot. Siellä sai myös ”maailman” parhaat talkkunajauhot.  Putaalta löytyi myös pärehöylä, jolla kulmalaisten kattopäreet valmistuivat. Torppien itsenäistymisen myötä alkoi muodostua tiloja. 

Kylälle perustettiin v 1926 pienviljelijäyhdistys, jonka kotikunnaksi tuli Lammi. Yhdistys järjesti runsaasti opintokursseja, neuvontaa ja yhteisiä virkistystapahtumia. Sillä oli yhteisiä työkoneita ja astioita vuokrattavaksi. Vasta 1949 päätettiin anoa yhdistyksen rekisteröinnin muutosta Lammilta Padasjoelle, vaikka kylän raja oli siirtynyt jo 1928. Yhdistyksen jäseninä oli lammilaisia, padasjokelaisia ja luopioislaisia. Nykyisinkin yhdistys vielä toimii, järjestäen virkistystoimintaa.    

Kulkemisen autuutta

Kulkuyhteydet olivat enimmäkseen vesiteitä, koska maantiet olivat talvella ja kelirikon aikana huonot. Vesiteitä oli mm Suomenjoki, Nerosjärvi ja Kuohijärvi.  Puita uitettiin esim Vehkajärvestä Vesijaon, Parlammin, Suomenjoen ja Nerosjärven kautta Kuohijärveen. Suomenjokea perattiin 1930-luvulla. Sitä kutsuttiin hätäaputyömaaksi. Työhön tarvittiin paikallisten lisäksi miehiä ympäri Suomen. Joukossa oli laulaja Tapio Rautavaarakin. Kerrotaan Rautavaaran keksineen kylän tanssilavan nimeksi Mosabakan lava. Suomenjoki on ollut jo kivikautisena kulkureittinä Vesijaolle. Nyt Suomenjoki on melojien kartastoissa.Kulkuyhteyksien parantamiseksi haki talollinen Erik Tervakoski 1850 luvulla Auttoisilta – Liesoon tarpeellisen tiesuunnan selvittämistä. Kuvernööri määräsi 1885 paaluttamaan kylätien Tervakallion talosta yleiselle tielle Padasjoen Auttoisille. Porraskoski – Neroskulma – Auttoinen kylätien, jota talollinen Erik Heinäjoki haki, ehdotusjako oli esillä lokakuussa 1900. Se tuli Porraskoskelta Putaalle ja siitä Koivulan ohi Jallinmäelle. Porraskoskelta Auttoisille kuljettiin kiertämällä kylän kautta. Suoraan oli vain vahva polku pahanen ja kärrytie joka parani vasta paljon myöhemmin.  Nyt on kuntien rajalla tiennimien ”runsaus”.

Porraskoskelta lähdetään Porraskoskentieltä Neroskulmantietä (Lammin) pitkin kohti Auttoista. Kuntien rajalta tie jatkuu Porraskoskentienä (Padasjoen). Siltä tieltä eroaa Putaan risteyksessä Neroskulmantie (Padasjoen), joka kulmalle vie. Sitä ei kaikki karttapalvelut tunnista.

Teiden huonokuntoisuudesta ja jopa puuttumisesta johtuen asiointi, koulu – ja kirkkomatkat olivat hankalia. Eräänkin vainajan kuljetus v 1906 alku kesästä hoitui ensin veneellä Kirvesniemen rantaan, ja siitä reellä Ritaliin, josta ratastie alkoi ja meni kirkonkylälle.  Kulkuvaikeudet saattoivat luoda pohjaa Vapaakirkon leviämiseen seutukunnalle 1900-luvun alussa. Kylän erään talon luovuttaessa tilat toimintaan, niin pidettiin joulukirkkoa ja kesäjuhlia.

Kylä ei kuollut 1969 koulun lopetukseen ja 1970-luvulla saatiin lisää sähköllisiä taloja. Nyt kylämme on vakituisista aika hiljainen, mutta vapaa-ajan asutus on runsas ja kesäaikana väkimäärä ainakin tuplaantuu.

Vuonna 1928 tehty muutos vaikuttaa, että osasta kyläläisiä tuli vuoden 2009 alusta kaupunkilaisia, kun Lammi liittyi Hämeenlinnaan. Pääsemmehän me harvat vakituiset asukkaat piipahtamaan useammin kaupungissa, kun naapurissa käymme. Kulkukelpoiset tiet auttavat, että kauppa-asiointia voi hoidella Hämeenlinnan Lammilla sekä Padasjoella.

Lähteet : Heikki K. Lähteen: Isojaosta Torppariaikaan.
Porraskoski-Järventausta kyläkirja
Padasjoen kunnan ja Sirkka Laineen arkistot 

Neroskulman talkooporukkaa.

Hanaporin kaupunki

Padasjoen kunnan Auttoisten kylässä on oma kaupunki, Hanaporin kaupunki. Kaupungin asuttaminen alkoi 1600-luvulla. Sen aikainen “asemakaava” salli melko tiheän rakentamisen, sillä kaupungin pääkadun, Hanaporinkadun varrella oli noin sata vuotta sitten 170 metrin matkalla 17 taloutta ja 56 rakennusta, joissa asui 65 henkilöä. Kaupungin rakentamiselle antoi alkusysäyksen se, että ruoduissa olevat talot rakensivat sotilailleen asuntoja tälle yhteisessä omistuksessa olleelle sotilasmaa-alueelle.

Kaarle XI aikana 1682 tuli laki ruotuväkilaitoksesta, mikä määräsi, että 2-3 talon tuli muodostaa ruotu, jonka tuli kustantaa ruotusotamies. Ruodun tuli rakentaa sotamiehelle torppa asuttavaksi ja antaa tilkku maata pelloksi. Valtio maksoi sotilaalle vuosipalkkaa 6 hopeataalaria, asepuvun ja aseet. Lisäansioita sai työskentelemällä ruotunsa taloissa.Tarpeettomalle sotilasmaa-alueelle rakensivat myös sahan ammattilaiset asuntojaan.

Ruotuväkilaitos lakkautettiin v. 1810 ja maa jaettiin ruodussa olleiden talojen kesken. Jaon myötä mökkiläiset joutuivat jonkun talon alaisuuteen. Varsinainen jako suoritettiin 1880 isojaon täydennyksen yhteydessä. Jaon seurauksena muodostui hyvin erikoinen sarkajako tälle kolmion muotoiselle alueelle. Mäen päältä (“Sarkainmäeltä”) lähtee 16 sarkaa samasta kivipyykistä, mistä sotilassarkojen rajat lähtevät viuhkamaisesti rinnettä alas. Rakennukset sijaitsivat sarkojen alapäissä Hanaporinkadun varrella. Sarat ovat n. 200 metriä pitkiä, leveys talojen suuruuden mukaan, leveinkin alle 20 metriä.

Hanaporin kaupunki eli parhainta kukoistustaan 1900-luvun alkupuolella. Asukkaista löytyi hyvin monenlaisia ammatinharjoittajia mm.: kuppari, hammaslääkäri, hieroja, tietäjä, suoneniskijä, sorvari, suutari, seppä, puuseppä, maalari, paimen, puukellontekijä, rukkimestari, muurari, raateli, eläinlääkäri, tallukantekijä, parkkaaja ja kahvilanpitäjä.

Kaupungin pääkatu lähtee Kylänraitista Punnimäen kohdalta. Mäen päälle v. 1892 valmistuneeseen koulurakennukseen oli muuttanut koulu Rouvilan talosta. Eräs koulun erikoisuus oli katolla ollut tuuliviiri, jonka akseli tuli luokkahuoneeseen, missä lattialla olleesta kompassitaulun viisarista nähtiin tuulen suunta.

Mäen alla oli kelloseppä Siljanderin liike. Hän toimi myös lehtiasiamiehenä. Lehdet tulivat tänne nipussa. Posti tuli kerran viikossa hevosella osoitteella Evo Auttoinen. Puhelin tuli Auttoisille 1898. Keskus sijaitsi kellosepällä ja keskuksenhoitajana toimi Iida Siljander.

Mäki-Heistolan talo on aivan kaupungin portilla. Tämän talon historia sisältää hyvin värikkäitä tapahtumia. Isäni kertoi eräästä tällaisesta. “Mäk-Heistolassa” vietettiin n. sata vuotta sitten syksyisenä viikonloppuna häitä. Illan mittaan siellä oli jonkinlaista tappelua kunnes sisällä hääjoukossa alettiin ammuskella. Syntyi kauhea pakokauhu. Häävieraat pakenivat ikkunoista pimeään syysyöhön. Yksi kuollut ja muutama haavoittunut oli illan tulos.

Kylän nuorisolla oli tapana kokoontua Mäk-Heistolan portin edessä oleelle pienelle aholle sunnuntaisin odottamaan kirkosta tulijoiden paluuta. Kun kirkkokansa oli palannut sai nuoriso aloittaa kiekosen peluun Hanaporin kadulla. Peliareena oli hyvä kun talot olivat aivan tiessä kiinni molemmin puolin katua ja rakennusten väleissä olivat tiiviit riukuaidat.

Hanaporinkatu yhteen rakensi 1850-luvulla asumuksensa Hauholta tullut räätäli Juho Linden. Hänestä tuli pitäjän räätäli, jolla oli ensimmäinen ompelukone. Linden kiersi talosta taloon tehdessään työtä. Räätäli Lindenillä oli asumuksensa yhteydessä pieni kauppaputiikki. Kuntakokous hylkäsi 30.12.1872 Lindenin viinanmyyntianomuksen.

Lindenille tuli tätiään hoitamaan Mikkolan Santra (s. 1888). Santra oli tosi ahkera ja uskovainen ihminen. Hänen sanontansa oli “otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän”. Hän myös toteutti sen. Samanaikaisesti hän hoiti tätiään, hoiti karjan ja kävi rakennuksilla töissä. Mm.1939 hän hoiti aamulla karjan, meni jalkaisin kirkolle töihin kuntalan rakennukselle muurarin apulaiseksi (matka 13 km sivu). Hän vei mennessään karjan laitumelle kirkkotienmaahan. Illalla töiden jälkeen toi karjan kotiin, hoiti sen ja aamulla sama uudestaan. Vielä 1950-luvulla hän kävi karjanhoidon lisäksi jalkaisin Nyystölässä kunnalliskodin rakennuksella töissä. Santra eli yli 90-vuotiaaksi.

Räätälin jälkeen oli kadun varressa seppä Vihtori Skarpin asunto. Myöhemmin paikassa asui sepän apulainen Kustaa Murto. Tällä kohtaa kadun toisella puolella asui Kaivolan Kaisa, jonka poika Juho oli maalari. Kaivolan Kaisalta jatkettaessa oli vastassa koko kaupungin sykkivä sydän – sepän pajarakennus, jonka rakensi (1885-90) seppä Vihtori Skarp (myöhemmin Kari). Pajassa ja pajan ympärillä oli toimintaa. Alasimen ja ahjon ympärillä työskentelivät ammattitaitoiset sepät oppipoikineen. Hevosia riitti jonoon asti kengitettäviksi. Pajan pihalla oli kaupungin kaivo.

Vihtorin sepäntaitoja jatkoi poika Kalle Kari. Kalle oli sympaattinen, huumorintajuinen seppämestari joka ei jäänyt sanattomaksi. Varsinaisten pajahommien ohella seppä poisti särkeviä hampaita ja hoiti sairaita eläimiä kuntoon. Seppä Kari veti mm. sijoiltaan menneen jäsenen paikoilleen ja lastoitti luunmurtuman.

Minulle on jäänyt mieleen jokatalviset sepän polttopuutalkoot 1940 ja 50-luvuilta. Kylän isännät riensivät kilvan hevosineen viemään puukuormaansa. Tarjoamiset olivat niin hyvät, että isännät eivät muistaneet lähteä kotiinsa hakematta. Pajarakennusta vastapäätä oli Helanderin asunto.

Kauempana pääkadusta oli harmaapartaisen eläkkeellä olevan Vaasan pataljoonan kapteenin, Knut Wadanstjernan asunto. Kapteenilla oltiin herraskaisempia. Heillä oli uloslämpiävä sauna ja erilaisia istutuksia pihalla. Kapteenilla kävi kylässä korkea-arvoisia sotilashenkilöitä ja mm. maaherra. Nämä vierailut tapahtuivat komeilla hevosvaljakoilla.

Hanaporinkatu 5 asui vanhapoika Nikodeemus. Hän teki talvella tallukoita ja rakenteli kesällä taloissa aitoja. Hanaporinkatu 6 asui suutari Kalle Sarkala perheineen. Hanaporinkatu 7 Sahlberg hallitsi tätä neljän aarin alaa. Tontille oli rakennettu asuinrakennus, sauna, lato, navetta ja kaksi aittaa. Hanaporinkatu 8: Puustellissa asui eläkkeellä oleva entinen valtion virkamies, senaatin kirjuri Frans Mikael Strandt. Eläkkeellä ollessaan hän suoritti erilaisia asianajotehtäviä mm. käräjillä.

Vuonna 1900 osti Adam Puustelli tämän sotilastorpan. Tämä Puustellin vaari eli yli 100-vuotiaaksi. Vaarilla oli erittäin huono kuulo ja hänellä oli tapana kävellä keppineen keskellä tietä. Kerrankin auto oli ajanut vaarin perässä jo pidemmän aikaa. Kuljettaja meni vaarin luo ja kävi vaaria käsipuolesta kiinni taluttaakseen hänet tiensivuun. Vaari tuumasi tähän “ ei ole mihinkään kiire”. Adam Puustelli kaatui liukkaalla tiellä, loukkaantui ja joutui sairaalaan, missä sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli 102 vuotiaana. Asumista Puustellissa jatkoi vaarin poika Topias Leivo perheineen. Topias oli kunnan metsänvartija ja kylän henkisen elämän kulmakivi.

Palataan kaupungin asukkaiden esittelyssä kadun toiselle puolelle. Sepän pajan jälkeen oli Heikki Laxin asumukset. Heikki oli sepän apumies lietsoen ilmaa ahjoon ja löi moukarivasaralla vuorottain itse seppämestarin kanssa.

Seuraavana oli paimenen Tiinan mökki. Tiina oli yksinäinen leski. Tiinalla oli hoidettavana useamman talon karjat koska ne kulkivat yhdessä. Illalla paimenella oli kotiin tullessa tuomisina jotain päivän aikana tekemiään tuotteita joko luutia, vispilöitä, vihtoja tai tuohisia. Paimenen mökissä toimi tuhannen riemun kahvila. Ei ole tiedossa mitä kaikkia palveluita ko. kahvila tarjosi.

Paimenen mökin jälkeen oli Matlienan savupirtti, missä asui Matliena aikamiespoikansa Vihtorin kanssa. Tämä kylän viimeinen savupirtti purettiin v. 1935. Sitten seurasi sotamies Juho Skarpin asunto. Skarp oli eläkkeellä oleva vanha sotamies Turkin sodan ajalta. Sotamies Skarpin ja seuraavan naapurin Takalan asumukset olivat hyvin lähekkäin. Välillä oli portti josta juuri ja juuri pääsi hevospelillä.

Rehtilän Hetan asunto oli aivan Takalan tuntumassa. Hetan asunto oli tuohikattoinen Hanaporin toinen savupirtti. Kahden sylen päässä savupirtistä oli pystypuista kyhätty kota. Heta oli hieroja ja kuppari. Samaan tiiviiseen asumusryppääseen liittyi seraavana Ranta-Karoliinan rakennukset. (aitta, lato, pirtti ja kiinteästi pirtin seinustalla navettakoppi lehmälle). Karoliina asui yksikseen koska poika oli häipynyt nuorena maailmalle.

Nyt on aika siirtyä kadun toiselle puolelle. Siellä on Äyräpään Eevan asumus. Auttoisille oli tullut puhelin, minkä toimintaa “Äyreän Ieva” ihmetteli. Eeva päätti testata puhelimen toimintaa omalla tavallaan, vieden Hämeenlinnassa olevan poikansa saappaat puhelinpylvään juurelle: “jos noit lankoja myölen sana kulkia, nin kait niit myölen kulkia saappaatkin pojalle Hämiänlinnaan”.

Hanaporin viimeinen asumus oli Punnila, jonka perusti Teiskosta kotoisin ollut monitaitomestari Henrik Könni. Hän teki mitä vain halusi. Oli seppä, muurari, puuseppä, rukkisorvari ja keksijä. Könni teki aika näyttäviä seinäkelloja, missä oli yksi tunnit näyttävä viisari. Rattaat oli sorvattu visasta. Könnin kuoltua 1900 Punnilan rukkiperinteitä jatkoi Nestori Rajulin.

Nyt 2000-luvulla ei voi kuin ihmetellä, miten monipuolista ja värikästä oli elämä sata vuotta sitten Hanaporin kaupungissa. Jälkipolville on jäänyt vain kuvia ja kirjoitettuja muistoja niistä ajoista. Millainen nähtävyys olisi koko katu, jos rakennuskanta olisi säilynyt.

Muistiin merkinnyt 2009,

Matti Jaakkola